Laturaivon ja työpaikan toksisen positiivisuuden yhteinen anatomia

Laturaivon ja työpaikan toksisen positiivisuuden yhteinen anatomia

Olin lammen jäällä.

Olin 4- vuotiaan poikani kanssa kävelemässä lammen reunamilla, lähellä suurta laituria ja pohdimme, miten jännää onkaan kävellä vetten päällä.

Tuli nainen.

Hän tuli hiihtäen ladulta ja aikoi oikaista lammen poikki.

Lammella ei ollut muita. Ja vain luminen jää, ei latua, ei reittiä, vain avoin tila.

Nainen tuli huutaen minulle ja pojalleni: “Voisitteko saatana väistää?”

Hän siis tyhjässä tilassa vain päätti hiihtää meitä kohti ja vaati meitä väistämään. Sillä hän halusi mennä juuri siitä kohdasta, jossa me seisoimme täysin paikoillamme ja ihmettelimme jäätynyttä vettä, lunta ja mitä asioita kannattaa huomioida, kun ollaan talvella jään päällä.

Poikani kysyi hämmentyneenä: “Miksi nainen huusi?”

Niinpä.

“Joskus aikuiset ovat vähän hassuja”, vastasin.

Laturaivo onnistuu siis ilman latuakin. Ja vastaavia tilanteita on töissä joka päivä. Ja me hyväksymme sen. Olemme aivan liian huonoja tunnistamaan sen, milloin oma tunne ja oma tarve ensisijaistamalla oikeutetaan k*sipäisyys. Me hyväksymme aivan liian helposti vaatimukset toimintaan just mun tavallani, sillä mun fiilis. Ja me hyväksymme liian helposti vaatimukset olemaan hiljaa, jotta ei tarvitse kohdata omia tunteitaan ja oma fiilis säilyy eheänä.

Me unohdamme, että tunteiden näyttäminen ja k*sipäisyys ovat kaksi aivan eri asiaa.

Tuo hiihtäjä oli sellainen k*sipää. Oman halunsa ja oman fiiliksensä ensisijaistamalla hän oikeutti huonon käytöksensä. Tämä on hämmentävää. Sillä tunteita pitää saada näyttää, mutta eivät omat tunteet saa olla oikeutus huonolle käytökselle ja muiden oikeuksien polkemiselle. Emme me voi vaatia toisia olemaan hiljaa vain siksi, että itselle tulee epämiellyttävä olo itse asiasta.

Me opetamme jo lapsillemme, miten tärkeää on näyttää tunteitaan, oppia nimeämään niitä ja puhumaan niistä. Avoimesti. Tähän on hyvä syy: tunteiden tukahduttaminen, kun lienee yksi suurimmista sodanjälkeisen ajan perinnöistämme. Ja mihin se tukahduttaminen ja hiljaisuus onkaan johtanut?

Se, että tunteista ei saisi puhua ja että niitä ei saisi näyttää, on pyrkimystä tukahduttaa toinen ihminen. Se on väkivaltaa ihmistä vastaan. Ja tuo vaade on pyrkimystä suojella itseään negatiivisilta tunteilta ja se juontaa kyvyttömyydestä ja haluttomuudesta sietää itse omia tunteitaan ja kyvyttömyydestä itse käsitellä alkeellisintakaan konfliktia.

Minusta me elämme töissä tänä päivänä liikaa toksisen positiivisuuden kulttuurissa, jossa asioista ei saisi puhua ja jossa tunteita ei saisi näyttää. Ja tuossa toksisen positiivisuuden kulttuurissa asioista on pakko puhua ‘positiivisesti’, jolloin unohdetaan oleellinen ihmisenä olemisen ulottuvuus: koko tunteiden skaala. Toksinen positiivisuus on käytännössä pakottamista kieltämään ihmisluonne ja se on siksi työympäristössä kollektiivista itsepetosta. Kollektiivinen ja kulttuuriin kytketty ärsyyntymisen piilottamisen vaade on myös ihka aitoa toksista positiivisuutta, jossa keskiöön on nostettu halu ja tarve vältellä negatiivisia tunteita ja jolla loppujen lopuksi pyritään vain nujertamaan, tukahduttamaan, piilottamaan asioita ja estämään ihmisen olemasta ihminen. Oikeastaan aika väkivaltaista, sanoisin. Ja näin uupumisen siemenet on kylvetty.

Minä suosittelen yhtä teemaa pohdittavaksi jokaisessa työpaikassa, jokaisessa kodissa, kaikkialla, joka hetki, joka päivä: rohkeutta olla tunteva olento. Tämä johtaisi sen oivaltamiseen, että ihmisenä oleminen on myös tuntemista ja siksi fraasi ’tunteet ja ihminen kaiken tekemisen keskiöön työelämässä’ on periaatteessa sisällöltään ristiriitainen vaade. Ja tämä ihan siksi, että ’olla ihminen’ pitää jo sisällään tunteet ja tuntemisen. Ja siksi ’olla ihminen’ ilman tunteita ja tuntemista on epäinhimillistä ja kuin vaade amputoida pää kehostaan. Ei toimi.

Kaksi isoa teemaa:

  • Omia tunteita pitää saada näyttää. Se on ihan vaan ihmisenä olemista.
  • Omat tunteet ja kyvyttömyys käsitellä niitä, eivät ole oikeutus vaatia ihmisiä olemaan hiljaa ja saati peruste ja oikeutus itse käyttäytyä huonosti.

Ihmisen suurinta rohkeutta ei ole rakentaa panssaria itselleen ja olla kova ja tunteeton. Muurien rakentaminen on helppoa ja yksinkertaista. Mutta jos eristät itsesi itseltäsi, teet vain hallaa niin itsellesi kuin ympäristöllesi, jossa elät. Haavoittuvuus ja omien tunteiden näyttäminen ja muurien rakentamattomuus vaativat paljon enemmän aitoa rohkeutta. Jos on sinut oman itsensä, tunteidensa ja haavoittuvuutensa kanssa, sallii niiden olemassaolon itsessään ja muissa paljon helpommin. Silloin saa energiansa suunnattua itselleen tärkeisiin asioihin, luovempaan ajatteluun ja ulospäin suuntautuen. Ja silloin uskaltaa puuttua rohkeammin myös mahdollisiin asiattomuuksiin syyllistymättä itse niihin. Ja tällä tavalla toimien, ilman itselleen luotuja muureja, voi luoda oikeasti psykologisesti turvallisen työympäristön, jossa aika ja energia ei mene omien muuriensa krooniseen puolustamiseen ja muiden nujertamiseen vain siksi, että oma fiilis sen oikeuttaisi.

Joten: tuntekaa.

Puhukaa.

Purkakaa muurit ja muurinne.

Ja jos puhutte rumasti, ilkeästi, k*sipäisesti (niinkin voi joskus käydä), niin käykää sekin yhdessä läpi: pyytäkää anteeksi, prosessoikaa ja kasvakaa.

Terve yhteisö ei synny muureilla.

Terve yhteisö ei synny toksisella positiivisuudella ja teennäisellä hymyllä.

Olkaa ihmisiä. Ja sallikaa se muillekin.

 


PS. Tässä olemme rakentamassa lumilinnaa samana päivänä, kun nainen lammella huusi meille. Vantaa on aika harvoin näin kaunis ja talvinen ja valoltaan näin täydellinen. Vantaa on useimmin väreiltään ja tunnelmaltaan…no…Vantaa:

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *