TYÖN MERKITYKSELLISTÄMISESTÄ

TYÖN MERKITYKSELLISTÄMISESTÄ

Kirjoittaja on Jalmari Nummiluikki, joka on Sujuva Oy:n hallituksen puheenjohtaja, taiteilija, entinen Rovaniemen kaupunginteatterin- sekä Joensuun kaupunginteatterin johtaja, pyöräilijä, esitysteoreetikko ja tuleva työyhteisön kehittäjä.

Hän on myös Sujuva Oy:n toimitusjohtajan ja perustajan Jori Eskolinin kaksoisveli ja he ovat jakaneet saman huoneen lapsuudenkodissaan elämänsä ensimmäiset 22 vuotta: yhdessäajattelun ja yhdessäohjautumisen maksimointia, voisi tavallaan sanoa. 

Alkuperäinen kirjoitus täällä, kirjoitettu 25.2.2021.


Olen opiskellut paljon. Olen suorastaan raivolla etsinyt jotain sellaista, jota sitten voisi kuvailla “omaksi jutuksi.”

Opiskelin kuorma-auton kuljettajaksi, opiskelin talonrakentajaksi. Aloitin rakennusmestarin opinnot Kajaanin Teknillisessä Oppilaitoksessa. Ja sitten päädyin vielä Maanpuolustusopistoon: sillä armeijassa koin elämäni ensimmäisen “wow“-elämyksen ja ajattelin sotilastyön olevan se mitä haluan! Tätä levotonta etsintää edesauttoi kokemus, jonka vasta myöhemmin ymmärsin – en vaan löytänyt merkitystä opinnoista ja niistä eri aloista, joihin opiskelemalla tutustuin. Voi sanoa, että etsin opiskelemalla. Sotilasurakin jäi lyhyeksi – tosin syy sille oli oma mielenterveys (siihen liittyi itseeni kohdistettu väkivalta, jota en nyt avaa tässä).

Tuo lyhyt sotilasura oli sen suhteen tärkeä, että se vei merkityksellisyyden kaipuuta taas hiukan eteenpäin. Vaikka syyt Maanpuolustusopistosta eroamiselle olivat ihan muut kuin motivaatio ja merkitys, niin eroamisen jälkeen ymmärsin, että se armeijassa koettu “wow“-elämys oli syntynyt syistä, joihin liittyi enemmän muiden asettamat toiveet ja oletukset. Ainahan me merkityksellistämme tekemistämme myös suhteessa muiden toiveisiin ja arvoihin – sosialisaatio tuottaa tätä merkityksellistämisen prosessia omalta osaltaan (“haluan, koska sinä haluat”), mutta oma toimijuus ei voi perustua vain näille “muiden” toiveille ja haluille.

Kun erosin Maanpuolustusopistosta ja yritin ajatella sitä aavistusta, joka minulla oli vuoden opintojen aikana kehkeytynyt, aloin ymmärtää sotilaskoulutuksen taustalla vaikuttaneita ajatustapoja, joiden suhteen olin selkeästi asettunut vastahankaan. Saatoin olla yksi niistä “erilaisista”, jotka se yhteisö pyrki koko ajan poissulkemaan pois omasta “yhteisöruumiistaan”. Toki provosoin tätä sovinistiyhteisöä huudattamalla stereoista Pelle Miljoonan “Ei oo järkee mennä armeijaan”– , Briardin “Fuck the Army”– ja Kollaa Kestään “Jäähyväiset aseille”-biisejä… Joka tapauksessa aloin ymmärtää sitä, että minun ei ole mahdollista löytää sotilaan työstä sellaista merkityksellisyyttä, jota kuitenkin intuitiivisesti janosin. Ja jota olin koko opiskeluhistoriani aikana etsinyt! Tajusin sen, että kaipaan tilaa ajatella sitä miten ihminen toimii ja mitä kautta ihmisen toiminnalle syntyy joku mieli/merkitys. Se kaipuu ei ollutkaan vain kaipuu, jota sitten täyttää jollakin selitystraditiolla, vaan se oli perustava lähtökohta ihan koko elämiselle!

No sitten ehdin hetken harjoitella puutöitä isäni avustuksella – käsityössä oli semmoista avoimuutta, joka tuntui oikealta. Siinä oli mahdollista suunnitella ja miettiä itsenäisesti tulevan esineen muotoja ja millaisen pinnan sille haluaisi tehdä. Ja mitäs sitten tapahtuikaan: Salon kadulta minut bongattiin teatteriin ts. merirosvoksi Naantalin Muumimaailman lasten näytelmään!

Ja se oli sitten menoa se!

Mutta ehkä nyt olen taustoittanut tarpeeksi.

Minun tarkoitukseni on johdattaa kysymykseen työn merkityksellisyydestä – miten syntyy mieli työlle? Ja tätä ajattelua voi kysyä minkä tahansa toiminnan suhteen, minkä tahansa harrastuksen ja tekemisen suhteen. Sillä viitekehys on oikeastaan elämä itse. Ei sen kummempi asia. Mutta asia vaatii ajattelua.

Koitan nyt päästä nopeasti tämän kirjoituksen aiheeseen. Eli siihen, että teatteri vei minut mennessään.

Eli siihen, että teatterissa ilmeni paljon sellaista potentiaalia, joka mahdollistaisi taiteen tekemisen käytänteiden luomisen sellaisiksi, että niillä olisi jokin kytkös omaan itseen ja omaa toimintaa ohjaaviin periaatteisiin.

Vuonna 2005 kirjoitin esseen Teatterikorkeakoulussa, josta sitten syntyi kirjallisen opinnäytteen aihe (vuonna 2008). Kirjoitin silloin laajan esseen harjoittelusta ja harjoittelun suhteesta taustaideologiaan. Silloin törmäsin liikunnan filosofiaan, jonka puitteissa  mm. Tapio Koski ja Timo Klemola kirjoittivat budolajeista ja niihin niveltyvistä viisaustraditioista.

Loin siis teoriaa siitä, että millaisin lähtökohdin taiteen tekemisen käytäntöä voisi jäsentää omasta viisaustraditiosta käsin. Olin pitkään kärsinyt siitä, että praxis ei noudattanut mitään ajattelua, vaan se praxis oli määrittynyt tapakäytännöksi – teemme näin, kun näin se on totuttu tekemään. Tämä leimasi koko Teatterikorkeakoulussa opiskelemista, sillä siellä ei oikein ollut tilaa teatterin ajattelemiselle – ellei se noudattanut totuttuja ajatuspolkuja.

Oli siis  lupa ajatella sitä, mitä jo on ajateltu. Suhde traditioon oli passiivinen, etäinen ja museoiva. Tradition kunnioittaminen oli tradition säilömistä. Minä taas koin, että paras suhde traditioon on siitä inspiroituminen! Minä olen kuitenkin velkaa juuri sille traditiolle, joka on luonut tilaa taiteen tekemiselle. Olen sille velkaa ja haluaisin kunnioittaa sitä tehden sitten oman osuuteni ts. tehdä taidetta ajatellen koko ajan taiteen ennakkoehtoja. Eräs filosofia määrittelee suhteen traditioon käänteiseksi – siis, että oikeastaan me nyt elävät olemmekin edeltävien isiä ja äitejä, vanhempia, sillä vanhempi on ihminen, jonka voi olettaa tietävän enemmän. Me siis tiedämme asioita, joita edeltävät sukupolvet eivät vielä tehneet. Mutta edeltävä sukupolvi loi edellytyksiä sille, että uutta ajattelua voi kehkeytyä – he loivat sen, minkä sen hetkisen tiedon varassa osasivat!

Halusin murtaa kyseenalaistamattomina opetetut ennakkoehdot.

Halusin ajatella harjoittelua, sillä mikään ei olisi muutosta, ellei se olisi muutosta perusasioissa.

Harjoittelu on teatterin yhteydessä siis se, mitä tapahtuu saleissa.

Eli jos ensin loin liikunnan filosofian kautta kehyksiä, joilla merkityksellistää taiteen tekemistä, niin nyt koitan ajatella miten taiteen tekemisen kontekstiin luotua ajattelua voisi soveltaa suhteessa työn tekemiseen.

En edelleenkään halua ajatella taidetta työnä, koska koen, että taiteen konteksti on niin erityinen ja sen tehtävä on siinä, että se myös pysyy siellä omassa kontekstissaan – omassa tuntemattomuudessaan. Silloin se avaa maailmaa aina uusin silmin ja näkökulmin.

Yrityskulttuuri –  yrityksen viisaustraditio?

Lähden aika kaukaa.

Siis ellet ole jo sitä huomannut. Mutta ehkä se nyt vaan auttaa minua ajattelemaan tätä asiaa, jota nyt koitan sanallistaa.

Kaikki keinot ovat sallittuja hah.

Mikä on tärkeintä liikunnan filosofiassa?

Vastaan tähän liikuntaa tutkineen filosofi Tapio Kosken sanoilla:

 ”Pelkkä harjoittelu ilman (viisaus)traditioon pohjautuvaa älyllistä ymmärtämistä on sokeaa. ”

 ”… on tärkeää, miten mieli intentoi harjoituksen taustalla olevaa ideaa…

Kysymys on siitä, miten yksilö on asettanut liikunnan tavoitteen suhteessa elämänsä kokonaisuuteen, koska vain tämän tavoitteen kautta kulloisellakin liikkumisen hetkellä liikunta ja kehollinen toiminta asettuvat niihin puitteisiin ja merkityshorisonttiin, josta asettuu tekemisen mielekkyys ja suhtautumistapa itse liikuntahetkeen.”

Tämä merkityshorisontti on tässä yhteydessä tärkeä asia. Koitapa vaihtaa termin ”liikunta” / ”kehollinen toiminta”  tilalle sana ”työ”, niin ehkä asia avautuu – ”…hetkellä työ asettuu niihin puitteisiin ja merkityshorisonttiin, josta asettuu tekemisen mielekkyys ja suhtautumistapa itse työhetkeen (työn tekemiseen(?)” . Näin ollen oletan, että merkityshorisontti toimintaa jäsentävänä ajatussommitelmana lienee sukua sille, mitä tarkoitetaan termillä yrityskulttuuri. Sillä yrityskulttuuri on se laaja kehys, joka intentoi työn tekemistä ja joka luo työn tekemisen käytänteitä – praxista.

Yrityskulttuurin suhde työnteon käytänteisiin on, jos ei nyt täysin sama, niin hyvin likeinen Klemolan itsen projekti -teorian kanssa. Tapio Koski ja Timo Klemola kirjoittavat suhteesta, joka toiminnan / liikunnan sekä niihin kytkeytyvien teorioiden välillä voisi olla. Tavoitteena heillä on löytää liikunnalle merkitys, joka kytkeytyy henkilön omaan elämään merkityksellistäen liikuntaa, mutta myös – itse elämää! Merkitys kasvaa kahteen suuntaan.

Teatteriteoksen tekemisen  mielekkyys syntyy myös omanlaisesta taustaideologiasta, viisaustraditiosta. Teatterissa, kuten myös työssä, tämän taustaideologian ei tarvitse olla pysyvä ja muuttumaton, vaan se voi kasvaa ja elää sen tiedon varassa, jota se itse tekeminen myös koko ajan tuottaa. Uskon tällaiseen hermeneuttiseen kehään tässä yhteydessä – tekeminen tuottaa koko ajan uutta tietoa, joka sitten voidaan ottaa osaksi sitä tekemistä/työstä.

 ”Traditio virittää sen eksistentiaalisen horisontin, jonka puitteissa kokemukset saavat merkityksensä ja yksilöityvät ihmisen olemassaoloon. Traditio ”herkistää” ihmisen ”kuuntelemaan” ja ”aistimaan” elämänsä tapahtumia, jotka näin muodostuvat  merkityksiä tuottaviksi rakenteiksi. Viisaustraditiot tarjoavat yleisen merkityskontekstin, jonka kautta ihminen voi jäsentää voimakkaita elämään ja  olemassaoloon liittyviä kokemuksiaan ja intuitioitaan.” (Koski)  

Itseä kohti – itsen projekti

Klemola jakaa liikunnan erilaisiin kategorioihin, projekteihin, joista itsen projekti on sisällöltään olennainen ja jonka mieltäminen ja ajatteleminen auttaa tärkeältä osaltaan sijoittamaan harjoittelua – tässä yhteydessä työtä –  omaan elämään. Tämä itsen projektin idea on keskeinen lähtökohta sille miten esim. työn tekemistä voisi kehystää ja saada se merkityksellistettyä muunakin kuin vain toimintana ja ajan luovuttamisena, joista korvauksena saa sitten rahaa.

Timo Klemola kirjoittaa:

”Otan lähtökohdakseni liikuntakulttuurin jaon neljään projektiin: voiton, terveyden, ilmaisun ja itsen projekteihin.

Voiton projektilla tarkoitan kaikkea sitä liikkumista, jonka päämääränä on voitto. Kilpa- ja huippu-urheilu liittyvät tähän. Heideggerin käsittein voiton projekti on mitä selvimmin Kenen Tahansa (das Man) projekti. Yhtenä keskeisenä piirteenä epävarsinaiseen olemiseen liittyy Heideggerilla etäisyyden mittaaminen (Abständigkeit) toisista. Epävarsinaisessa olemisessa ihminen suhteuttaa aina olemisensa siihen, miten muut ovat, siis Keneen Tahansa. Hän mittaa etäisyyttään muista.

Voiton projektissa tämä on viety huippuunsa. Digitaaliteknologia on valjastettu palvelemaan yhä tarkempaa mittaamista. Urheilijan taito mitataan senttimetreinä, grammoina tai sekunteina. Sekunnitkaan eivät enää riitä, tarvitaan sadasosa ja tuhannesosa sekunteja.”

Seuraavaksi esittelen Itsen projektin. En esittele tässä kuin nämä kaksi projektia, sillä nämä ovat tässä yhteydessä ne oleelliset projektit! Haluan tässä yhteydessä tuoda esille myös tuon ylläolevan voiton projektin. Sillä se on se orientaatio, joka on leimallisesti läsnä ihan jokaisella elämän osa-alueella. Ja erityisesti se on läsnä työelämässä. On aivan liikaa työtä, ei eroa sillä, että onko yksityisellä vai julkisella puolella, joissa tuijotetaan eri tavoin kasaan kyhättyjä mittareita ja eurosummia. Ja niitä kaikki tuijotetaan lyhyellä aikajänteellä, hätäisesti, vähän sinne päin. Eikä ymmärretä, että työnteossa ja hyvin asioiden tekemissä kyse on prosessista, ei päämäärästä.  Päämäärä on vain yksi osa prosessia, mutta maaliin ei vaan voi oikaista. Tai voi oikaista, mutta se on väkivaltaa kaikkia osallisia kohtaan. Se hyvä tulos seuraa sitä hyvää prosessia! Ja minkä kanssa ihminen toimii siellä työpaikalla? No sen prosessin kanssa – se prosessi koostuu ja rakentuu niistä elementeistä, joka on sille kyseiselle työlle ominaisia.

Työ tehdään niiden konkreettisten elementtien kautta ja se prosessi mahdollistuu niiden vuoksi. Siksi huomio pitäisi asettaa juuri siihen ympäristöön, jossa se työ todellistuu, jossa se tapahtuu niiden paikallisten, konkreettisten asioiden kautta (ja konkretiaa ovat myös teoriat, tunteet, sopimukset, säännöt jne.). Tulos on seurausta hyvin hoidetusta prosessista. Taiteen tekemisen yhteydessä voisi sanoa, että hyvän teos ei voi olla päämäärä, koska emme vielä tiedä, että mikä se teos on. On siis luotava hyvät käytänteet, jotka mahdollistavat sen prosessin ja jonkinlaisen teoksen kehkeytymisen. Se, että onko se teos sitten hyvä, on sitten oma juttunsa – se ei kuitenkaan ole tekijöiden hallussa, sillä tekijät voivat vain, kyllä, tekijät voivat VAIN tehdä parhaansa. Ja se on juuri se juttu! Se miten tehdä ”parhaansa” edellyttää, että olosuhteet tarjoavat mahdollisuuden ts. työympäristöstä poistetaan ne elementit, jotka kulloisen ymmärryksen varassa ovat niitä elementtejä, jotka estävät ”parhaan” tekemisen. Kun urheilija harjoittelee, niin hän voi vain harjoitella laadukkaasti ja mahdollisimman hyvin – jos hän harjoittelee sokeasti vain maailmanennätykseen pyrkien, hän hajottaa itsensä, keho ei toimi, eikä kestä.

Ja sitten itse Itsen projekti

Ja tämä on se taso, joka on tosi helppo nauraa ulos ja pihalle. Koska tämä taso on se hämärin ja hähmäisin, sitä on mahdoton osoittaa suoraan niihin työn käytänteisiin – ”tämä käytänne on perusteltu siksi, että tulet onnelliseksi.” Voitte olla varmoja, että tätä asiaa ei ole ollut ihan helppo tuoda edes taiteen yhteyteen, niin arvatkaa koinko aikoinaan tämän ajattelun harjoittamisen esim. Maanpuolustusopiston maskuliinisuudestaan humaltuneessa toimintaympäristössä mitenkään mahdollisena? Silti sielläkin toimintaa ohjasi tietyt arvot, halusivat he sitä tai eivät. Se juuri onkin haastavaa – miten tehdä näkyväksi se traditio ja maailmankuva, jota työn käytänteet tuottavat.

Mutta siis Itsen projekti:

 ”Liikuntamuodoissa, joita kutsun itsen projekteiksi, tämä pyrkimys on eksplisiittinen. Itsen projekteja ovat esimerkiksi intialainen jooga, kiinalainen taizi, japanilaiset budo-lajit; mutta myös steinerilainen eurytmia tai dervissien tanssi. Kaikissa näissä  liikkumisen tavoissa pyritään erilaisten kehollisten taitojen avulla varsinaiseen olemiseen, jossa olevan peittävät verhot ja peitot poistuvat ja ihminen kykenee olemaan se avoimuus kohti olevaa, jota hän jo alkuperäisesti onkin. Tavoitteena tässä on siis siksi tuleminen, mitä ihminen itse asiassa jossain aidossa mielessä aina jo on, vaikka hän on tämän alkuperäisen yhteytensä kadottanut. Tämähän on kaiken perenniaalisen filosofian ydin ja tätä ydintä etsitään monissa traditioissa kehollisin tekniikoin.”

Teatteri, ja niin kuin MIKÄ TAHANSA YRITYS JA ORGANISAATIO, voisivat, niin halutessaan, aina  laatia oman perinteensä ts. oman erityisen yrityskulttuurinsa. Jokainen teos voisi määrittää oman erityisen praxiksensa. 

Ja kun ajatuksen vie oikein pitkälle, niin ei tarvitse puhua teatterin tai minkään yrityksen yleisestä traditiosta, vaan yritys- ja teoskohtaisesta traditiostaAinakin käsitteellisellä tasolla saattaisi olla mahdollista ajatella, että traditio ei vaadi sukupolvien ketjua ollakseen traditio, vaan traditio on se ymmärrys, jota vasten toiminta saa mielekkyytensä ja tämä taustaideologia voidaan määritellä teoskohtaisesti. Eli silloin ei uuden teoksen äärellä vaihdettaisi vain teoksen aihetta, tekstiä tai muita mahdollisia materiaaleja, vaan vaihdettaisiin kokonaan jopa taustaideologia, traditio. Ja mitä tämä tarkoittaisikaan yrityksen kohdalla? Voisi laatia ihan uudenlaista yrityskulttuuria, kunhan vaan on tietoinen siitä, että millaisin ennakkoehdoin esiohjautuu edes ajattelemaan mahdollista uutta yritystä. Ja vaikka ei sitä taustaideologiaa kokonaan voisikaan vaihtaa, olisi tärkeää a. nähdä se maailmankuvallinen tausta, joka työtä jäsentää ja b. muuttaa niiltä osin tekemistä, kuin se on kulloinkin mahdollista. Ja parasta on se, että jos kaikki on hyvin, ei mitään tarvitse vaihtaa – yhteisön/organisaation itseanalyysi voi tuottaa myös tämän tuloksen!

Kyse onkin sen potentiaalin tajuamisesta, että voi tehdä toisin, jos on tarpeen, että ei ole pakko sementoida omaa toimintaansa ja tuotetta joksikin alati samana pysyväksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *