Voisitko ajatella kanssani? – yhdessäajattelun taustaa

Voisitko ajatella kanssani? – yhdessäajattelun taustaa

Kirjoittaja on Jalmari Nummiluikki, joka on Sujuva Oy:n hallituksen puheenjohtaja, taiteilija, entinen Rovaniemen kaupunginteatterin- sekä Joensuun kaupunginteatterin johtaja, pyöräilijä, esitysteoreetikko ja tuleva työyhteisön kehittäjä.

Hän on myös Sujuva Oy:n toimitusjohtajan ja perustajan Jori Eskolinin kaksoisveli ja he ovat jakaneet saman huoneen lapsuudenkodissaan elämänsä ensimmäiset 22 vuotta: yhdessäajattelun ja yhdessäohjautumisen maksimointia, voisi tavallaan sanoa. 

Alkuperäinen kirjoitus täällä, kirjoitettu 19.2.2021.


Voisitko ajatella kanssani? – yhdessäajattelun taustaa

Agamben kirjoittaa kirjassaan Tuleva yhteisö, että etiikka ei voi perustua ajatukselle ihmiselle ominaisesta olemuksesta tai kohtalosta. Etiikka ei siis voi perustua yhdelle ideologialle, ei estetiikalle tai viisaustraditiolle. Eikä sitä voi omistaa yksikään ihminen, ei organisaatio, ei yhteisö saatikka valtio. Eettinen yhteisö on yhteisö, jolle kuuluu vain yhteenkuuluminen, jota ei lähtökohtaisesti määritä mikään ennakkoehto, jonka puitteissa yhteisö sitten itselleen (ja muille) ilmenee.

Vähämäki pohtii kirjassa Kollektiivinen asiantuntijuus aivotyötä, joka tekee työn yhä vaikeammin määriteltäväksi ja siksi myös vaikeammin hallinnoitavaksi tai tarkkaan hallittavaksi. Sillä aivotyö vaatii kommunikaatiota ja yhteistyötä – ainakin toimiakseen tai tuottaakseen ajattelua. Vähämäki heittää hauskan ajatuksen, joka paitsi inspiroi (ainakin minua), mutta joka paljastaa yhden mahdollisen näkökulman tarkastella yhdessäajattelemista: “yksilöt eivät voi ajatella.” Miten hieno ajatus! Sillä jos aivotyö vaatii kommunikaatiota ja yhteistyötä, ei voi myöskään olla ajattelua, joka ei edellyttäisi vuoropuhelua. Tai ylipäätään vuorovaikututusta: vuorovaikuttaminen ja -vaikutushan voi luonteeltaan olla hyvinkin moniaistista/-tasoista. Siksi sana “aivotyö” voisi, ainakin taiteen yhteydessä, muuntaa muotoon “ruumistyö.” Ajattelu on siis hyvin ruumiillista työtä!!!

Mutta en ajattele nyt työn ruumiillisuutta, vaan työn sosiaalisuutta ja sitä, että miten ajattelu tarvitsee sen toisen ihmisen. Jos kerta “aivotyö” edellyttää vuorovaikutuksen, niin silloin ajatus tiukasti rajatuista ammattikuvistakin hämärtyy. Sillä yhdessäajattelussa minä tuon siihen yhteiseen tilaan oman ajatteluni ja tämä ajattelu on edellytys sille, että minun kanssani ajattelija täydentyy – me siis luomme yhteistä ajattelua ja olemme yhdessä vastuussa tämän yhteisen ajattelun sisällöstä. Se mitä me luomme yhdessä, on yhteistä omaisuutta ja se on se lopullinen “ammatti”, jota harjoitamme. Yhdessä syntyy se varsinainen työ.

Samassa kirjassa Susan Eriksson-Piela kirjoittaa, että vielä 60-luvulla professioteorian mukaan se mikä edellyttää vuorovaikutusta tai jonkun toisen panosta, ei täytä profession kriteeriä. Eli silloin professionaalin asemaan ei ole pääsyä ammatilla, joka ei edellytä erikoisosaamista ja jonka seuraamuksia kuka tahansa voi suoraan valvoa/kontrolloida.

“Joissakin aikaisemmissa professiososiologisissa teorioissa ne ammatit eivät ole saaneet täysvaltaista professioammatin määritystä, joissa ammattitoiminta perustuu vuorovaikutukseen ihmisten kanssa.” (Piela)

Amitai Etzioni on puhunut jopa “puoliprofessionaaleista”! Myöhemmin profession määritelmät alkoivat ottaa itsensä osaksi myös vuorovaikuttamisen tarpeen eli että nekin ovat itsenäisiä ammatteja, joissa yhtenä osaamismääreenä on esim. vuorovaikutus. Mutta tuo pohja-ajatus kiehtoo minua nyt: että olisi olemassa ammatti, joka nimenomaan edellyttää toisen/toisia, jotta voin kokea edustavani jotain tiettyä professiota. Tuossa on jotain oleellista – ainakin, jos eettisyys suhteessa toiseen ihmiseen yhtään kiinnostaa. Sillä tuolla tavalla merkityksellistetty professio sanoo toiselle:“minä tarvitsen sinua tehdäkseni työni.” Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että “tarvitsen sinua tehdäkseMME työMME.”

Koko profession asema tietenkin järkkyy tässä ajatussommitelmassa – professio on asema, johon moni ammatti haluaa esim. paremman palkan vuoksi. Professio on yhteiskunnallinen asema, joka toimii paremman toimeentulon vaatimisen perusteena/legitimitaationa. Ja tämä kohti parempaa asemaa pyrkiminen edellyttää tietenkin sitä, että ammatin pitää erottua muista – osaaminen kapeutuu ja osaamisen tulee olla ikään kuin paljastumatta muille. Sillä jos ammatti paljastuu muille, se on silloin Kenen Tahansa saavutettavissa. Mutta jos työnteko tässä aivotyön yhteydessä edellyttää toisen läsnäoloa, jos se vaatii toisen ihmisen tuekseen, niin koko profession vaatima erityisyys hajoaa tyhjäksi kategoriaksi – kaikki onkin esillä, jokaisen saatavilla! Koska saatavuus onkin sen työn ennakkoehto. Tässä on jotain, mitä inspiroi – ainakin minua.

Miten ajatella yhdessä?

Miten rakenteistaa tiloja, olosuhteita, joissa yhdessäajattelu mahdollistuu?

Miten muotoilla yhdessäoloa, joka rakentaa sen yhteisen “ammatin”?

Miten tuo alun Agambenin ajatus liittyy tähän?

No jos kerta ihmisellä ei ole mitään ennalta määrättyä olemusta ja kohtaloa, silloin kukaan ei voi tulla yhteisen ajattelun tilaan minkään oletuksen kanssa – on vain se yhdessäolo ja mahdollisuus avautua sille yhdessäololle. Ja luoda yhdessä sen yhdessäolon ehdot. Oletan niin, että tätä ajatusta on haastava soveltaa työelämään, ainakaan ihan suoraan ja heti välittömästi. Mutta on mahdollista ajatella ja havaita niitä elementtejä, joita OLISI mahdollista ajatella toisin. Yksi oleellinen asia tässä ajattelussa on tietenkin se, että tämä orientaatio mahdollistaisi nopean ja ketterän reagoinnin muuttuville olosuhteille. Sillä maailmaa muuttuu, meidän elinympäristö muuttuu – jos emme työyhteisönä tai taideyhteisönä kykene reagoimaan siihen, voi tekemisestä tulla asioiden tekemistä vain siksi, että niin on ennenkin tehty. Ja silloin tekemisen peruste ja syy katoaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *