Ostin uuden vaa’an.
Menin seisomaan sen päälle. Ja elin hetken vuotta 2019. Deja’vu, sanoisin.
Tuolloin, vuonna 2019 painoin melkein 115kg. Vaaka paljasti, vaaka oli armoton.
Ja nyt siitä on kadonnut 25kg. Pysyvästi. Tai ainakin: toistaiseksi. Sanoisin muutosta tulleen ja olen tästä aidosti ja vilpittömästi ylpeä (vaikka kyse onkin vain painostani, ei syöpälääkkeestä tai Syyrian sodan lopettamisesta tai koronan nujertamisesta lopullisesti: nämä ovat vielä mun backlogissani vuodelle 2021).
Tuolloin vuonna 2019 siinä vanhalla vaa’alla seisoessani, olin väsynyt, kiukkuinen, pahasti ylipainoinen, oli huonoa ruokavaliota, istuin liikaa naama kiinni ruudussa. Väsytti. Ahdisti. Otti pannuun, kaikki ja koko ajan.
Takana oli valvottuja öitä pienten lasten kanssa, hullua kunnianhimoa ja stressiä asioista, joihin ei voinut itse vaikuttaa. Ja takana oli myös narsismin vahingoittama työyhteisö, jossa pahoinvointi oli vahvasti läsnä ja jossa joutui luovimaan jatkuvassa sabotoinnin uhan alla ja jossa näki, miten muut kärsivät. Olin ollut käytännössä vuosia töissä ympäristössä, jossa oli paljon hyvää ja mutta erityisen paljon haluttomuutta tehdä mitään toisin, vaikka ympäristö paloi ja lopputulos juhlapuheiden ja julkilausuttujen strategioiden mukaan piti saada paremmaksi, mutta mitään ei haluttu muuttaa. “Ei tuo toimi täällä” ja “Ollaan aina tehty näin, tää meidän tapa on vuosikymmenten aikana hioutunut timantti”, minulle kerrottiin. Ja ongelmat ja juurisyyt olivat aina muiden: asiakkaiden, työntekijöiden, yhteistyökumppaneiden ja tietty niiden ihmisten, joiden vastuulle kaiken korjaaminen oli sälytetty ilman mandaattia. Vastuu ilman oikeuksia on aika kurja yhtälö. Ja niinpä puheet ja strategiat jäivät PowerPointin sivuille ja unohtuivat Intranetin syövereihin. Kunnes samat fraasit lausuttiin taas seuraavana vuotena. Ja taas seuraavana. Ja taas.
Ja luonnollisesti mitään vikaa ei ollut itsessä, ei siinä, että resursseja ei annettu, ei siinä, että omaa ajattelua ei muutettu milliäkään, eikä siinä, että kukaan muu ei saanut tehdä päätöksiä mistään kuin johtoryhmä ja kulmahuoneen kaiken tietävä johtaja, joka eli mikromanageerauksesta ja jolle kriisiytyminen ja kriisin oikeuttama vittuilu olivat tapa johtaa, sillä kriisissä sai käskeä ja komentaa ja perustaa kaikki päätökset kokemukseen ja historiaan ja auktoriteettiin. Eikä sitä auktoriteetin kokemusta saanut kyseenalaistaa, sillä muutos oli sen oikeutuksen historialle uhka ja pelon aihe. Ei ollut ihme, että porukka voi huonosti ja oireili brutaalisti (mutta sekin oli vain asenneongelmaa, ei muuta). Ei ihme, että tulipalot muuttuivat loppujen lopuksi niin pahoiksi, että jäljellä tänään ovat enää tuhkat. Ja tarina elänee edelleen vahvana, että ‘muiden vika’.
Tajusin, että sieluni surkastuu tuossa ympäristössä ja että minä uuvun ja päädyn pimeään apatiaan, jos en sieltä lähde.
Ja lähdinhän minä. Ja perustin yrityksen ja aloin yrittäjäksi. Ja samalla sain itseni takaisin: nyt minä nukun, liikun, nauran, möngin sohjossa mun poikieni kanssa, joilla on vihdoin isä, joka jaksaa olla kärsivällinen, halata, olla turvallinen ja olla ihminen. Yksi oleellinen oppimani asia tässä näiden kahden vaa’alla seisomisen hetkien välissä on yksinkertainen, jopa klisee: keskity niihin asioihin, mitkä tekevät sinut onnelliseksi ja mitkä antavat sinulle merkitystä. Tämä nimittäin on paras tae myös siitä, että pystyy antamaan muillekin enemmän.
Moni on kysynyt minulta myös, että ‘mitä dieettiä noudatit?’ ja ‘miten sä ton teit?’.
Vastaus on edelleen yksinkertainen: lähdin liikkeelle perusasioista. En minä nimittäin tehnyt mitään salaperäistä tai ihmeellistä, eikä käytössäni ollut mitään kaiken pahan poistavaa hopealuotia. Minä vain hiljalleen aloin uskomaan vaakaa ja peilin kertomaa, aloin syömään järkevästi, aloin nukkumaan tarpeeksi, lopetin sohvalla istumisen ja aloin liikkumaan sekä lopetin stressaamisen asioista, joihin en itse voi mitenkään vaikuttaa. Yksinkertaisia asioita, mutta lopputuloksen kannalta niiden kombinaatio oli ratkaisevaa, eikä mikään asia saati tekijä yksinään. Oli helppo havaita ja ymmärtää, että olin unohtanut toisiinsa vaikuttavat perusasiat ja että sen vuoksi minuun kertyi läskiä, olin jatkuvasti väsynyt, olin kroonisesti kärttyinen keski-ikäinen äijä ja kävelystä hengästyvä potentiaalinen sydän- ja verisuonisairas nuori vanhus. Minusta oli tullut hidas ja loppujen lopuksi haluton kaikessa tekemisessäni. Elin aika ankeita aikoja, voisi sanoa.
Ja tämä sama hidastuminen ja taantuma tapahtuu myös organisaatiossasi (sori aasinsilta, mutta analogia toimii): jos unohdat perusasiat ja niiden toisiinsa vaikuttavan kudelman, organisaatiostasi tulee myös lihava, väsynyt, kärttyinen ja hidas ja lopputulos on se, että et enää suostu nousemaan edes vaa’alle näkemään päivän lukemaa ja muita syyttäen vain katselet selkiä, jotka katoavat horisonttiin. Ja tuona hetkenä pelisi on menetetty.
Ja päätin myös tuolloin vuonna 2019 kunnioittaa itseäni ja haluani oppia ja kehittyä. Olin pysähtynyt niin monella eri tasolla ja pahiten siinä, että hyväksyin jatkuvan osaamisen dissaamisen, kollektiivisen itsepetoksen, eriarvoisen kohtelun, huonon johtamisen, itse määriteltyjen mittareiden kiistämiset ja jatkuvat maalitolppien siirtelyt, joilla muutosta vastustettiin ja pyrittiin vaalimaan status quota. Ei muutosta kuulu joutua myymään ja vakuuttamaan joka päivä, uudelleen ja uudelleen heille, jotka sen muutoksen omistavat. Heille, jotka omistavat mittarit, mutta kieltäytyvät uskomasta niitä ja pitävät niiden kertomaa henkilökohtaisena loukkauksena. Jos he eivät itse ole janoisia, ei sitä janoa voi heille synnyttää. He ovat itse vastuussa siitä, että eivät suostu edes saapumaan joelle veden äärelle ja maistamaan. Eskapisti ei hörppyä ota, vaan mieluummin kuihtuu ja nääntyy hengiltä.
Parasta tuossa uudella vaa’alla seistessäni oli huomio, että olen oppinut viimeisen kahden vuoden aikana enemmän kuin opin koko 2010- luvulla yhteensä. Ja kiitos tästä kuuluu asiakkailleni ja ihmisille, joiden kanssa olen keskustellut, järmännyt, jurnuttanut, kokeillut, yhdessä kasvanut ja joiden kanssa olen opetellut vuorovaikutusta ja ihan aitoa avoimuutta. Olen onnistunut, olen epäonnistunut, olen mokannut ja olen yrittänyt antaa kaikkeni. Ja jokaisen yrityksen, jokaisen kohtaamisen ja jokaisen teon taustalta olen löytynyt jotain uutta, josta ammentaa ja josta oppia ja kasvaa.
Tarinan oppi voisi olla: pidä huolta perusasioiden kokonaisuudesta, sekä itsestäsi (se on myös huolen pitämistä muista ihmisistä). Tämä kombinaatio kantaa yllättävän pitkälle. Unohda ihmedieetit, unohda hopealuodit, unohda metodimasturbaatio, unohda työkaludroppailut ja sertifikaattielvistely: ne eivät yksinään toimi. Eivät ole ikinä toimineet, eivätkä toimi tulevaisuudessakaan, sillä maailma ei ole edelleenkään yksinkertaistumassa: kyse on aina kokonaisuuksista ja systeemeistä, joissa lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Aivan, kuten arjessakin: sekin on perusasioiden kudelma, josta syntyy se, mitä kutsutaan kliseisesti elämäksi.
Poistuin vaa’alta.
En siksi, että en halunnut hyväksyä sen lukemaa.
Vaan kuuntelin hetken arkea.
Pojat katsoivat televisiosta luontodokumenttia Yellowstonen kansallispuistosta. Minä liityin seuraan ja taisin hieman hymyillä.
Kuuntele arkea.
Elämä on.
